Kuumehoureista huolimatta maailma makaa nyt hyvin. Hain eilen tutkintotodistukseni, viikonloppuna juhlitaan valmistumista pienellä sukulais- ja ystäväporukalla ja rakastan avomiestäni edelleen hyvin paljon. Vaikken varsinaisestikaan perusta uudenvuodenlupauksista, koen vuoden vaihtumisessa siltikin olevn jonkinlaista taikaa. Voin tarkastella sitä miten vuosi on mennyt, miltä tuntuu ja minkä haluaisin olla toisin. Tehdä katsauksen arvoihini ja pohtia ovatko ne muuttuneet ja toiminko niiden mukaisesti arjessani. Olla kiitollinen kaikista niistä asioista joita olen elämässäni kohdannut kuluneen vuoden aikana. Vuosi 2016 on ollut hyvin erilainen ja tietyllä tavalla raskas, mutta hyvää on ollut paljon enemmän; Vaikka poikaystäväni oli pari kuukautta pois Suomesta, pääsin käymään hänen luonaan, sain suoritettua farmasian perusopinnot etänä, treenasin, sain työharjoittelun tehtyä sekä kesätyöpaikan Ruotsista, gradu valmistui hyvällä arvosanalla ja väitöskirjapaikkakin tuli. Paljon on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan todennäköisesti myös seuraavanakin vuonna. Koska vietän arkipäivät enimmäkseen muualla kuin siellä missä parempi puoliskoni asuu, pitää tehdä töitä sen eteen että näemme mahdollisimman usein ja jaksamme muutenkin.  

Toivottavasti teidän vuotenne on vaihtunut hyvissä merkeissä :) 

Näistä voi hyvinkin saada sellaisen kuvan, että koen kaiken olevani niinkin yksinkertaista että kaikki menee juuri niin ruusuisesti kuin päätän niiden menevän. Tai että suremisen sijasta keskityn vain siihen, että miten itse välttäisin samanlaiseen tilanteeseen johtumisen. Nämä eivät pidä paikkaansa, suren paljonkin mutta en vain halua avata sitä täällä tässä vaiheessa yhtään sen enempää. Surun lisäksi mielessä ovat kuitenkin pyörineet väkisinkin ne ajatukset, jotka kumpuavat siitä että kuinka paljon pystymme itse vaikuttamaan siihen, miten vanhenemme. Minulla on paljon kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta: Mitkä asiat johtivat mummoni sairastumiseen? Kuinka suuri rooli elämäntavoilla oli? Eroavatko elämäntapamme toisistaan niin paljon, että riskimme sairastua eroavat merkittävästi? Millä asioilla on oikeasti merkitystä? Mikä on geneettisten tekijöiden lopullinen merkitys? Kuinka suuri vaikutus onnellisuudella on? Entäpä koulutuksella? Tuleeko asiat muuttumaan tulevaisuudessa niin, että minusta voitaisiin vain päästää irti sen sijaan, että sekoaisin ja aiheuttaisin vain surua lähimmäisilleni siihen asti, kunnes jokin minut lopulta veisi? Keksiikö yhteiskuntamme ehkäisy- tai parannuskeinoja näihin merkittäviin terveysongelmiin? Saadaanko nämä keinot markkinoille ja yleiseen käyttöön ennen mahdollista sairastumistani? Mistä voimme tietää, että kärsiikö toinen vai ei, tunnistaako ja onko läsnä? Mistä ne kaikki itkut johtuvat?

Valmistauduin pitämääni kurssiin lukemalla hiukan liikaa, sillä luentoslaidien viimeistelyyn jäi vähän liian vähän aikaa enkä kerennyt harjoittelemaan varsinaista esittämistä oikeastaan ollenkaan. Tästä jäi vähän masentava fiilis eilen, jolloin pidin ensimmäisen luennon. Jännitän esiintymistä aika paljon, ja siihen että olen vakuuttava vaaditaan suhteellisen paljon harjoittelua itsekseen. Arvioin aikatauluni hieman väärin, pidin luennon eikä se tuntunut kovin sujuvalta. Vaikutin varmasti epävarmalta ja epäluontevalta, ja luennon jälkeen olin aika siipi maassa. Stressasin tuhottomasti tämän päivän luentoa, ja vaikka valmistautumisen kanssa meni vielä enemmän tiukille kuin ensimmäisen luennon kanssa, mutta silti jostain kumman syystä vedin aika paljon paremmin. Uskalsin yrittää olla muiden kuin Presenter View:n muistiinpanojen varassa, uskalsin yrittää puhua omin sanoin slaidien sanasta sanaan lukemisen sijaan. En tiedä olisinko pystynyt eilen mitenkään samaan vaikka olisinkin päättänyt yrittää, mutta näin tämä kuitenkin meni. Tästä päivästä selvittiin ihan kunnialla, ja yritän ajatella että tästäkin kokemuksesta on opittu jotain: Tarvitsen vähän enemmän aikaa itse esityksen valmisteluun, muuten kaikki menee hyvin. Toivotaan että huomiset ja ylihuomiset harjoitukset menevät hyvin, jollain tavalla tuntuu tosin jo helpommalta kun luennot ovat olleet alusta alkaenkin se suurempi stressin aihe. Toivotaan että opiskelijat oppivat jotain kurssilla. Ensi viikolla alkava kurssi tuntuu taivaalta tähän nähden, en ole tajunnutkaan kuinka paljon vastuuta opettaminen vaatii. Mutta opettamiseen olisi tosiaan hyvä sopeutua, kun sitäkin kuitenkin kuuluu jatko-opiskeluun yliopistossa. 

Niin, ja graduni on melkein virallisesti arvosteltu. Virallisen epävirallisesti sieltä olisi tulossa niinkin hyvä arvosana kuin 5/5, itse en ole uskaltanut toivoa nelosta enempää. Voitte siis vain kuvitella, minkälaista vuoristorataa mieleni on tässä viimeaikoina kulkenut. Kurssi ja haastattelu ovat aiheuttaneet stressiä, mutta suunnatonta iloa on taas tuonut haastattelun lopputulos ja sitten tämä gradu, joka voi teoriassa tulla vielä osastomme vuoden palkituksi graduksi. Käsittämätöntä tämä elämä aina välillä. Viimeaika on mennyt suht isoissa paineissa, enkä ole syönyt tai nukkunut kunnolla nyt pariin viimeiseen päivään. Ette usko kuinka paljon olen kaivannut syvään hengittämistä. Kyllä tää taitaa tästä vielä suttaantua. 

En ole varmaan koskaan tarpeeksi valmis, jos minulta kysyttäisiin että milloin olen lukenut kurssini asioita tarpeeksi. Kaikelle täytyy pistää raja, minkä takia teen luentodiat loppuun tällä viikolla ja jätän yhden viikon vain ja ainoastaan itse luennoinnin ja demojen läpikäymiseen. Sillä tavalla koen olevani hyvin valmistautunut ja tarpeeksi itsevarma vapautumaan opetustilanteissa. Kaikki tulee menemään hyvin, tiedän sen. 

http://weheartit.com/entry/254397942/search?context_type=search&context_user=bgirlsweet&page=2&query=sleep

Olen haaveillut koirasta jo parisen viikkoa, tai oikeastaan ajoittain myös jo kesälomalla. Koira olisi oiva syy lähteä ulos kävelemään, se pitäisi aktiivisena. Tiedän että ulos voi lähteä muutenkin ja ettei itsensä aktivoiminen ole ehkä riittävä syy perustelemaan koiran hankintaa, vaikka tietysti koira olisi ihan mukava muutenkin, ei pelkästään lenkittelyn takia. Totta kai Game of Thronesin katsominen ja muu aivoton toiminta on mukavaa ja toisinaan ihan tervetulluttakin ajanvietettä, mutta olen silti ollut huolissani homehtumisen vaaroista joita arjessani on. Ei niitä tosin ole oikeastaan muulloin kuin viikonloppuisin, mutta silti. Taidan vain kaivata aina ajoittain raitista ilmaa, pieniä aikalisiä arkeen, tässä kun on ollut nyt vähän kaikenlaista ja vielä ehkä arkea suurempiakin asioita. Kurssin (Ja sen takia itseni) kanssa on tehtävä vielä töitä, ja samalla pitäisi pohtia että mitä elämänsä kanssa tekee muutenkin. Pakkaa tuli sekoittamaan viikolla se, että ryhmänjohtaja (Jonka ryhmässä olen tehnyt gradua ja yhden palkallisen työkuukauden ennen Ruotsiin lähtöä) kysyi että saako hän antaa yhteystietoni eräälle toiselle toisessa yliopistossa tutkimusta tekevälle. Heillä on väitöskirjapaikka auki, eikä julkista hakua ole vielä edes aloitettu, mutta hän oli kysellyt meiltä päin että onko mielessä ketään varteenotettavaa ihmistä. Ja sitten minulle soitettiin kun olen vissiin sitten tarpeeksi varteenotettava. Voitte vain kuvitella, kuinka iloinen olin siitä että minua halutaan suositella. Toisaalta olen taas entistä enemmän sekaisin siitä, että mitä pitäisi tehdä, vaikka tähän tilaisuuteen tarttuminen olisi moneltakin kannalta ratkaisu moneen "ongelmaan."

Tässä kirjoituksessa ei tainnut olla oikein päätä eikä häntää, mutta se kyllä kuvaa päässä vallitsevaa mielentilaa ihan hyvin. Eli oikeastaan halusin vain tulla sanomaan hei ja että vähän sekavaa kuuluu tänne, toivottavasti siellä menee selkeämmin :D 

Tunteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan, mutta olen päättänyt uskoa itseeni, sillä sehän on yksi niistä elämäni kipupisteistä joista olen päättänyt tehdä selvää. Tiedän kuka minua suositteli kurssin pitäjäksi, tiedän ettei suositusta oltaisi tehty jos minun ei katsottaisi olevan siihen pätevä. Tiedän, että samaan aihepiiriin liittyvä maisterivaiheen kurssi meni omalta osaltani erinomaisesti. Tiedän, että tämä on ainutlaatuinen tilaisuus saada opetuskokemusta. Lisäksi tiedän myös sen, että tämän vähätöisempää kurssia ei laitoksellamme tarjota, joten tämä on oiva ja turvallinen tilaisuus kokeilla siipiään opetustehtävissä. Näin voin siis järjellä perustella itselleni, että kaikki tulee menemään hyvin, ja nyt tehtävänäni on vain uskoa siihen. Olen päättänyt muuttaa itseäni parempaan suuntaan, joten tässä on oiva tilaisuus lopettaa itsensä soimaaminen ja keskittyä oleellisuuksiin.

Tämmöstä rauhaa tähän maahan siis. Materiaalien kertaamista, luentoslaidien tekoa, käytännön asioiden suunnittelua. Sinänsä ei vaatine enää kauaa töitä, mutta luennoimisen ollessa suurta jännitystä aiheuttava tekijä, toistoja ja harjoitusta tarvitaan. Välillä tarvitaan teetä, mutta eiköhän tästä selvitä.

Elämä on ollut yhtä hulabaloota viimeaikoina, mikä on ollut ehkä pääteltävissä pitkän hiljaisuuden ansiosta. Tällä kertaa hulabaloo on ollut laadultaan positiivista, eikä sitä ole voinut kutsua perinteiseksi kiireeksi. Jäin nimittäin suoraan lomalle Suomeen palattuani, ja heti kotimaahan palattuani olinkin sitten koko ajan menossa: Heti seuraavana päivänä rakkaan avomiehekkeeni ystävien häihin, yksi vapaapäivä appivanhempien tykönä ja pakaten ja sitten Pariisin koneeseen. Lomamatkalle otimme mukaan paremman puoliskon kaverin, alun perin porukan piti olla vielä vähän isompi mutta näillä jouduttiin menemään tällä kertaa. Reissu oli pääosin oikein onnistunut, eikä surullinen Nizzan tapaus näkynyt Pariisissa oikeastaan ollenkaan. Pakko kuitenkin todeta, että älkää hyvät ihmiset lähtekö matkamuistomyymälästä ennen kuittien ja kassissa olevien tuotteiden tarkistusta, älkää vaikka olisitte Euroopassa. 

Suomeen palatessa poikettiin usean kaverin luona, kevennettiin kantamuksia kotona ja lähdettiin sitten puolestaan mun vanhempien tykö. Loppuloma menikin sitten appivanhempien luona, ja ensimmäinen päässä oleva ajatus heille saavuttaessa oli että minä en matkusta loman aikana enää yhtään mihinkään, ainakaan kauas. Niinpä lomani koostui oikeastaan pääosin vain seuraavista aktiviteeteista: Nukkuminen, syöminen, usean kirjan lukeminen, Guitar Hero -rumpujen soitto, salilla käynti sekä mustikoiden ja vadelmien poimiminen. Oleellinen seikka loma-ajassa oli lisäksi se, etten viettänyt aikaa koneella tai yleisesti sosiaalisessa mediassa läheskään niin paljoa kuin mitä yleensä. Sähköpostit pursusivat olennaista ja ei-niin-olennaista asiaa aina niitä tarkistettaessa, en ole ennen oikeastaan edes tajunnut että sekin homma menee yli äyräiden jos ei pariin päivään käy katsomassa tilannetta. Jännittävää kaikin puolin, sillä ensimmäistä kertaa tuntui siltä, etten siedä ylimääräistä istumista, no-brainer-toimintaa ja jatkuvaa tavoitettavuutta sitten yhtään. Tämänkin tekstin olisin kirjoittanut ennemmin old-schoolisti kynällä paperille, mutta koska päiväkirjani on siirtynyt pienessä muuttokuormassa kotiin, niin tyytyminen oli läppäriin. Ja hyvähän se on saada tilannepäivitys suoraan tännekin. Parasta lomassa on ollut se, että olen tehnyt asioita joita en normaalisti arjessa tee tai kerkeä tekemään, ja olen yrittänyt pitää jopa aivojen käyttämisen jollain tasolla mukana menossa. Etsin jopa jonglöörauspalloja Tuurista siellä käytyämme jotta voisin jatkaa Ruotsissa aloitettua sipuliharrastusta, mutta ikäväkseni piti todeta että pallot pitänee tilata jostain. 

Tänään jatkoin unia kun parempi puolisko heräsi ensimmäiseen lomanjälkeiseen työpäivään. Olen pyhittänyt koko päivän melkeinpä kokonaan siivoamiselle: Eilen oli kisapäivä joten pyykkiä on paljon (Mainittakoon sen verran, että harrastuksemme tuottaa paljon pyykkiä), ja järjesteltävää on ollut muutenkin. Kaapit ovat olleet entropian vallassa jo ennen Ruotsiin lähtöäni, joten oli korkea aika järjestellä vaatteet ja muut vähän parempaan kuosiin. Lisäksi katsoin Alan Turing -dokumentin areenasta ja päätin, että joku päivä matkaamme rakkahimman kanssa Bletchley Park:iin. Kaikesta päätellen kaikki siis hyvin, ja elämää organisoidaan normaaliarkeen.

Vaikka sääennusteen mukaan Uppsalassa ei pitäisi sataa päivän aikana, aamu alkoi silti sateisena. Jotenkin tympäisi ja melkein ahdisti yksinäisyys: Ulkona sataa ja Studentstaden vaikuttaa autiolta, mutta olisi kiva mennä jonnekin ettei koko juhannus menisi yksin kämpillä möllöttämiseen. Koska Suomeen lähtöön on enää kaksi viikkoa (<3 <3 <3 <3), niin nyt möllöttämisen on jäätävä vähemmälle jos meinaa nähdä yhtään ympärillä olevaa Ruotsia. Sade sai kuitenkin miettimään, että onko mitään iloa lähteä mihinkään. No totta hemmetissä on, vaikka ulkona sataa niin aikaisempana viikonloppuna mentiin kuitenkin Tukholmaan asti sateesta huolimatta. Ymmärsin, ettei päivästä ei todellakaan tule hyvää, jos päätän ikävän kourissa jäädä hajoilemaan yksin neljän seinän sisään, joten eikun eikun kone auki aamupalan ohessa ja tarkastamaan Google Mapsista että kuinkas kaukana se Gamla Uppsala onkaan. 

Aamu meni jälleen hitaan kaavan mukaan, mutta jonkin ajan päästä löysin kuitenkin itseni bussipysäkiltä ja hetken päästä Gamla Uppsalan pihasta. Täytyy heti tässä vaiheessa tunnustaa, etten ollut ollenkaan etukäteen tietoinen siitä että mitä kohteesta löytyy tai että onko siellä minkäänlaisia häppeninkejä tänään (Go with the flow tai jotain), mutta koska ihmismassa poistui määrätietoisen oloisena pois bussista kohti jotain, niin päättelin että seuraamalla näitä päädyn kyllä jonkinlaiseen ajanviettokohteeseen. 

Hetken päästä totesin, että ihmiset suuntasivat Disagårdeniin, open-air museoon jossa on juhannuksen aikaan ilmeisesti yhtä jos toista häppeninkiä. Paikalla oli yllättävän paljon ihmisiä, niin turisteja kuin ilmeisesti paikallisiakin ihan vaan piknikillä nurmikolla. Kerkesin tervetuloa-puheeseen, minkä jälkeen kävijöille soitettiin musiikkia ja ihmisiä tanssitettiin isossa piirissä. Hetken aikaa kuunneltuani musisointia päätin käydä vanhat rakennukset läpi ja suunnata sitten "Kuninkaallisille kumpareille" (Royal mounds). 

Gamla Uppsala oli kokonaisuudessaan varsin ihastuttava paikka, mutta erityisesti rakastuin näihin Kuninkaallisiin kumpareisiin. Tämä voinee johtua siitä, että olen jonkin verran harrastellut valokuvausta omaksi iloksi, ja rakastan erityisesti luontokuvausta. Maisemat olivat juurikin sellaisia, joita olisin halunnut ikuistaa Nikonillani, mutta koska se on jätetty kokonaan reissusta pois niin piti tyytyä puhelimeen ja vain mielessään pohtia, että miltähän nämä näyttäisivät järjestemäkameralla otettuina ja hieman Photarilla paranneltuina. Aivan mieletön paikka, silmät ja sielu todellakin lepäsivät. 

Koska nälkä alkoi painaa ja miltei heikotus häämöttää, niin suoraan pieneltä kävelyretkeltä suunnattiin sitten vielä Odinsborgiin, jossa oli luvassa kansalaatin ja skonssin nauttimista. Reissaaminen on ihanaa, kun oma gluteeniton ruokavalio ei ole matkakohteessa ongelma, vaan voi huoletta tulla ja mennä ja luottaa siihen, että saa itselleen käypää ruokaa eikä tarvitse pelätä gluteenivahinkojen jälkiseurauksia. 

Selostus päivästäni jää nyt aika torsoksi, mutta oleellisin lienee kuitenkin tullut esiin: Gamla Uppsala on käymisen arvoinen paikka ja oikein hyvä parannuskeino yksinäiseen juhannukseen Uppsalassa. Vaikka olisi ollut mukavampaa olla paikan päällä miehekkeen kanssa, niin yksin ei suinkaan tarvitse olla Disagårdenissa juhannusaattona. Nyt El Imperia palailee parantelemaan taatelikrapulaansa (Joo, kerran ostin ICAsta tuoreita taateleita ja nyt sorruin jo toisen kerran. Käsittämätöntä miten niin suuren määrän saa tuhottua suhteellisen lyhyessä ajassa, hyviähän ne on mutta keho ei tosiaankaan ole tottunut niin tuhtiin tavaraan) ja jatkaa mielessään se lupaus, että tänään ei tehdä töitä tai mitään muutakaan yleishyödyllistä. Nyt on lupa vain olla. Erittäin hyvää juhannusta kaikille! 

Koen kielikompetenssini ihan jäätävänä sekamelskana. Toisaalta haluaisin opiskella kieliä jossain ja jotenkin, mutta tosiasia on se että rakas biologia ja muut asiat ovat vieneet luonnollisestikin suurimman osan ajasta yliopisto-opintojen aikana. Kävin yliopistossa ensimmäisen ranskan kurssin, eikä siitä jäänyt käteen oikeastaan mitään. Kurssi oli työmäärältään vaativampi kuin mitä odotin, eikä minulla olisi ollut oikeastaan edes aikaa koko kurssille, sillä samaan aikaan pyöri monia muitakin oman pääaineen opintokursseja. Heikolla menestyksellä kurssi käytiinkin läpi, mutta siitä huolimatta se Ranska I suoritus löytyy opintorekisteristä. Hävettää. Voi myös olla, ettei ranska ole alun perinkään se kieli, jota varten löytyy pirusti motivaatiota vaikka kurssille mentäessä ensin niin luulinkin. Kun nyt vertaan kokemuksiani saksan ja ranskan kielen opiskeluista (Olkoonkin niin ettei kummastakaan ole oikeasti paljon mitään osaamista), niin saksa voi oikeastaan tuntua paljon mieleisemmältä. En sitten tiedä miksi, onko se kieli vai jäikö niistä vähäisistä kursseista niin paljon enemmän päähän suhteessa ranskan kurssiin. Jokatapauksessa nyt varmaan valitsisin ennemmin saksan opiskelun jatkamisen, jos näiden kahden välillä pitäisi tehdä valinta.

Vaikka näyttääkin lapsen kirjoitukselta niin kuitenkin, written by El Imperia for real. 

Jotain pientä kieli- ja kansainvälisyyshässäkkää olen kuitenkin omista pääainekiireistä yrittänyt säätää yliopistossakin. Olen haalinut kansainvälistä kompetenssia "lisääviä" kursseja, joiden avulla saan valmistuttuani kielikeskuksen myöntämän Moko-todistuksen, joka on siis oikealta nimeltään Monikielisen kulttuurienvälisen osaamisen todistus. Moko-todistus mielessäni päädyin Kiina I -kurssille, ja se aloittikin toistaiseksi pitkäkestoisimman tieni vieraiden kielten parissa. En todellakaan ajatellut kurssille mentäessä että jatkaisin kielen opiskelua, enhän ole päässyt jatkamaan oikein mitään tähänkään mennessä. Kaikista epäilyksistä huolimatta tykästyin kiinaan ja sen erilaisuuteen, ja nyt on plakkarissa kolme kiinan kurssia, kiinan merkit ja kirjoittaminen sekä Each One Teach One -kurssi taiwanilaisen parin kanssa. Olen kokenut kiinan mielenkiintoiseksi ja eksoottiseksi, ja sen ansiosta mulla on todella hyvä ystävä taiwanissa. Myös kiinan opettajanikin on todella ihana ihminen, joten voin sanoa kielen opiskelun tuoneen kaikkea positiivista itse kielen petraamisen lisäksi. Perinteisestikään minulla ei ole ollut hirveästi aikaa panostaa kursseilla, eikä niille tunneille olisi aina aikaa ollutkaan mutta koska luennot ovat olleet aina ilta-aikaan, niin olen päässyt niihin omien kurssieni puolesta osallistumaan. Vaikka voisinkin kurssien puolesta osata paljon enemmän ja totta kai haluaisin muutenkin panostaa isommalla kädellä, niin jotain olen kuitenkin oppinut. Ja ainakin opettajani mukaan kieleni taipuu oikein hyvin kiinaan, eikä lausumisessa ole ollut toistaiseksi mitään ongelmia. Koen lausumisen olevan vahvuuteni myös englannissa, mutta ehkä se on enemmänkin itse opiskeltavan kielen luonteesta kuin omista kyvyistä kiinni, tiedä häntä. Kiinaakin tärkeämpi asia lienee yliopistoaikoja katsottaessa kuitenkin se, että lähdin Skotlantiin vaihtoon kaksi vuotta sitten. Vaihtolukuvuoden jälkeen vietin kesäni Englannin puolella kielikoulussa opiskellen, mikä oli oikein hyvä silaus englanninkielen taidoilleni. Olen saanut itsetuntoni takaisin mitä englantiin tulee, ja skotlantilainen sukulaiseni on todennut että olen fluentti. 

Sydämessäni ei ole oikein koskaan ollut tilaa ruotsille, mikä ei johdu itse kielestä vaan siitä etten ole yksinkertaisesti kokenut sitä aikaisemmin hyödylliseksi. En ole kokenut sitä myöskään vaikeaksi kieleksi, ei siinä oman elämän lukiosumussa riittänyt jaksaminen eikä energia kaikkeen. Jossain välissä sitä kuitenkin havahtui siihen, että pakkohan se on keskipitkänä kirjoittaa jos ei halua kirjoittaa matikkaa pakollisena. Ja niin se ruotsikin rutistettiin, ei nyt mitenkään maailmaa mullistavilla arvosanoilla mutta huomioitaessa koko aineeseen käytetty aika ja elämäntilanne muutenkin, niin voin olla ihan tyytyväinen. Työpaikan haku Ruotsista on ollut tänä vuonna siis ihan hullu ajatus sen puolesta, kuinka vähän kosketusta mulla on koko kieleen. Koska työskentelen kuitenkin tutkimusryhmässä yliopistossa ja tieteen kieli on tunnetustikin englanti, niin ruotsin kielen ruosteiset taidot eivät ole olleet tänne tulemiselle este, onneksi. Toki itseä vähän häiritsee se, että usein kahvi- ja lounaspöydässä puhutaan usein ruotsia ja ihmiset ympärillä puhuvat sitä muutenkin toisilleen. Tai oikeastaan ruotsin taitoni häiritsevät aika paljon, koska kuvittelin asioiden palaavan mieleen paljon paremmin ja nopeammin. Toki kuulen ruotsia ja teen Duolingoa ruotsiksi, mutta aika vähäistähän nää jutut on jos et panosta yhtään sen enempää. Totuus on kuitenkin se, että olen tullut tänne tekemään täysin uusia juttuja, ja jo niiden opiskelu vie aikaa ja energiaa. Lisäksi olen täällä sen verran lyhyen aikaa, etten koe ystävien hankkimisen kovin hedelmälliseksi. 

Syy postaukseni ideaan on harmitus omista ruotsin kielen taidoista sekä pienet hassut tilanteet, joita töissä on tullut vastaan. Kiinan osaamiseni tuli esiin lounaspöydässä, kun seurassamme istui kiinalainen PhD student. Kun kuulin että hän on kiinasta, aloin puhumaan hänelle vähän kiinaa. Vaikken oikeastaan sanonut mitään kummallisia asioita (Totesin hänen olevan kiinalainen, lisäksi vastasin osaavani vähän kiinaa), niin ihmiset ympärillä oli jotenkin tosi vaikuttuneita. Ilmeisesti se ei kuulostanut sitten mitenkään pahalta kiinalta, ja hyvää palautetta kanssapuhujakin antoi. Tämä ja se, että kiinan kieleni otettiin esiin myös viikottaisessa ryhmäpalaverissa sai mut miettimään sitä, että tällä hetkellä oikeesti tuntuu siltä että osaan varmaan paremmin kiinaa kuin ruotsia. Tämä ei varmaan välttämättä pidä edes paikkaansa, ruotsia olen kuitenkin opiskellut enemmän ja kauemmin, mutta en ole tarvinnut sitä kirjoitusten jälkeen. Viimeisimmästä kiinan kurssista on puolestaan todella paljon vähemmän aikaa, enkä pelkää puhua kiinaksi. Ruotsin suhteen suuri ongelmani on se, että pelkään virheiden tekemistä niin paljon, etten loppujen lopuksi edes yritä. Mainitsemassani ryhmäpalaverissa tuli jotenkin vaivaantunut olo, sillä proffamme oli todella vaikuttunut ja totesi asian olevan osoitus fiksuudestani. Paha tapani on tietysti se, etten osaa ottaa kehuja kunnolla vastaan, mutta ei asia vielä itsestäni fiksua tee, ainakaan omasta mielestäni. Oikeastikaan en osaa paljon mitään hyvin mitä kieliin tulee, jotain hassua sieltä täältä. Mutta ryhmäpalaveri on tosiaan syy siihen, minkä takia poen kieli-identiteettikriisiä. Ei ole ollenkaan kunnon Suomen kansalaisen fiilis, kun kiina tuntuu jossain määrin helpommalta kuin ruotsi :D 

Mutta tämmöisiä pohdintoja. Kyllähän minä oppisin, jos niin päättäisin ja käyttäisin siihen todella paljon enemmän aikaa. Juuri nyt tuntuu vaan siltä, ettei aika riitä. 

From Weheartit.com: http://weheartit.com/entry/243348113/search?context_type=search&context_user=Irvas&page=4&query=meditation

Olin entistä varmempi siitä, että tänään haluan olla itselleni lempeä enkä stressannut esimerkiksi artikkeleiden lukemista. Poljin ICAa suurempaan ruokakauppaan ja ostin kaksi kassillista ruokaa (Enkai minä vaan syö liikaa :D) ja tulin onnelliseksi ostamastani tuoreesta basilikasta ja sen tuoksusta. Totesin onnen olevan iso, kun jaksaa käydä kerran viikossa supermarketissa, jolloin voi ostaa isommalla kädellä esimerkiksi vihanneksia ilman sitä pelkoa, että rahat loppuvat reissun aikana alta aikayksikön. ICA on lähellä, mutta se on turmiollinen lompakolle, varsinkin jos ei halua pihistellä vihreiden ja marjojen osalta. 

Se tuoksu ja vihreys <3

Rupeaa kyllä varmaan jollain tasolla kuulostamaan hörhöilyltä ja huuhaalta, mutta yksi itsetyöstö-tavoitteeni on ihan oikeasti se, että oppisin nauttimaan elämän ja arjen pienistä iloista. Ruoan ja liikunnan suhteen ei taida olla mitään ongelmaa, mutta toivon saman yltävän myös muihin elämän osa-alueisiin niin, etten jatkuvasti soimaisi itseäni ja toivoisi enempää. 

Tein asioita vain flow:n mukana, ja loppujen lopuksi sainkin aikaan vaikka mitä. Lenkki + HIITmäinen treeni puistossa oli mahtava, sillä tällä kertaa energiatasot olivat aivan toista luokkaa kuin aamulla ennen aamiaista. Viimesunnuntaista viisastuneena tällainen treeni jätettiin myöhemmin päivään, ja aika hyvin sitä jaksettiinkin. Saas nähdä tuntuuko huomenna jaloissa tai ojentajissa. 

Pyykinpesun ja opiskelun jälkeen totesin, että nyt olen ansainnut venyttelyhetken. Kun itselle on enemmän aikaa, myös venyttelyn määrä yleensä lisääntyy, mikä on tullut kyllä huomattua taas täällä Ruotsissa ollessa. Venyttely motivoi tällä kertaa niin paljon, että päätin ruveta tekemään sitä spagaatti tai splitti mielessä. Vaikka olen luonnostani venyvä ja notkea, en ole siitä huolimatta koskaan saanut tehtyä lähellekään spagaattia tai splittiä. Tällä kertaa ajattelin ihan mielenkiinnosta katsoa, että mihin pisteeseen tavoite ja pidempiaikainen treenaaminen sitä varten vievät. Ja vaikkei mitään spagaattia ikinä saisikaan tehtyä, niin istumatyössä jumittuvat lantionojentajat ja takareidet kiittävät venytyksistä jokatapauksessa. Mutta tosiaan, nyt venyttelyhetkiin on ihan toisenlainen into tämän pikkupäätöksen ansiosta, ja aivan mahtavaa rentoutumista ja rauhoittumistahan se on muutenkin. 

Tässä kirjoituksessa ei tainnut olla mitään sen suurempaa punaista lankaa, mutta halusin kuitenkin tulla kertomaan että päivästä tuli kaikesta huolimatta hyvä, ja että nyt ollaan ehkä otettu ihan pienenpieni askel kohti sitä El Imperiaa, joka osaa olla kiltimpi itselleen.