Oon ollu aina kiinnostunut kielistä ja kielten opiskelusta ja jossain vaiheessa elämää halusin jopa kääntäjäksi. Ala-asteen lempiaineeni oli englanti, ja minua pidettiin siinä aika hyvänäkin. Rakkaus englantia kohtaan jatkui yläasteella, mutta lukiossa päätinkin sitten etten osaa sitä yhtään. Syitä tähän on todennäköisesti monia: Kai sitä voi sitten sanoa omaavansa pieniä perfektionistin piirteitä, sillä päädyn helposti ajattelemaan etten osaa enkä siis enää yritäkään jos joku homma ei menekään aluksi niin kuin haluaisin sen menevän. Olin lukioaikanani muutenkin elämäni pohjalla, joten ei ole varsinaisestikaan ihme ettei uskoa itseen löytynyt edes englannin osalta. Lisäksi koin lukion englanninopettajamme yhdeksi myrkyimmistä ihmisistä joihin olen törmännyt, kaikella kunnioituksella. Aikaa ja energiaa kieliltä vei lukiossa luonnontieteet, vaikka ymmärsinkin biologian olevan se mun juttu vasta abivuonna. Saksaa kävin vain ja ainoastaan kahden kurssin verran, sittemmin tunnit menivät päällekkäin fysiikan kanssa. 

Koen kielikompetenssini ihan jäätävänä sekamelskana. Toisaalta haluaisin opiskella kieliä jossain ja jotenkin, mutta tosiasia on se että rakas biologia ja muut asiat ovat vieneet luonnollisestikin suurimman osan ajasta yliopisto-opintojen aikana. Kävin yliopistossa ensimmäisen ranskan kurssin, eikä siitä jäänyt käteen oikeastaan mitään. Kurssi oli työmäärältään vaativampi kuin mitä odotin, eikä minulla olisi ollut oikeastaan edes aikaa koko kurssille, sillä samaan aikaan pyöri monia muitakin oman pääaineen opintokursseja. Heikolla menestyksellä kurssi käytiinkin läpi, mutta siitä huolimatta se Ranska I suoritus löytyy opintorekisteristä. Hävettää. Voi myös olla, ettei ranska ole alun perinkään se kieli, jota varten löytyy pirusti motivaatiota vaikka kurssille mentäessä ensin niin luulinkin. Kun nyt vertaan kokemuksiani saksan ja ranskan kielen opiskeluista (Olkoonkin niin ettei kummastakaan ole oikeasti paljon mitään osaamista), niin saksa voi oikeastaan tuntua paljon mieleisemmältä. En sitten tiedä miksi, onko se kieli vai jäikö niistä vähäisistä kursseista niin paljon enemmän päähän suhteessa ranskan kurssiin. Jokatapauksessa nyt varmaan valitsisin ennemmin saksan opiskelun jatkamisen, jos näiden kahden välillä pitäisi tehdä valinta.

 

13385783_614297878748103_1881395089_n.jp

Vaikka näyttääkin lapsen kirjoitukselta niin kuitenkin, written by El Imperia for real. 

 

Jotain pientä kieli- ja kansainvälisyyshässäkkää olen kuitenkin omista pääainekiireistä yrittänyt säätää yliopistossakin. Olen haalinut kansainvälistä kompetenssia "lisääviä" kursseja, joiden avulla saan valmistuttuani kielikeskuksen myöntämän Moko-todistuksen, joka on siis oikealta nimeltään Monikielisen kulttuurienvälisen osaamisen todistus. Moko-todistus mielessäni päädyin Kiina I -kurssille, ja se aloittikin toistaiseksi pitkäkestoisimman tieni vieraiden kielten parissa. En todellakaan ajatellut kurssille mentäessä että jatkaisin kielen opiskelua, enhän ole päässyt jatkamaan oikein mitään tähänkään mennessä. Kaikista epäilyksistä huolimatta tykästyin kiinaan ja sen erilaisuuteen, ja nyt on plakkarissa kolme kiinan kurssia, kiinan merkit ja kirjoittaminen sekä Each One Teach One -kurssi taiwanilaisen parin kanssa. Olen kokenut kiinan mielenkiintoiseksi ja eksoottiseksi, ja sen ansiosta mulla on todella hyvä ystävä taiwanissa. Myös kiinan opettajanikin on todella ihana ihminen, joten voin sanoa kielen opiskelun tuoneen kaikkea positiivista itse kielen petraamisen lisäksi. Perinteisestikään minulla ei ole ollut hirveästi aikaa panostaa kursseilla, eikä niille tunneille olisi aina aikaa ollutkaan mutta koska luennot ovat olleet aina ilta-aikaan, niin olen päässyt niihin omien kurssieni puolesta osallistumaan. Vaikka voisinkin kurssien puolesta osata paljon enemmän ja totta kai haluaisin muutenkin panostaa isommalla kädellä, niin jotain olen kuitenkin oppinut. Ja ainakin opettajani mukaan kieleni taipuu oikein hyvin kiinaan, eikä lausumisessa ole ollut toistaiseksi mitään ongelmia. Koen lausumisen olevan vahvuuteni myös englannissa, mutta ehkä se on enemmänkin itse opiskeltavan kielen luonteesta kuin omista kyvyistä kiinni, tiedä häntä. Kiinaakin tärkeämpi asia lienee yliopistoaikoja katsottaessa kuitenkin se, että lähdin Skotlantiin vaihtoon kaksi vuotta sitten. Vaihtolukuvuoden jälkeen vietin kesäni Englannin puolella kielikoulussa opiskellen, mikä oli oikein hyvä silaus englanninkielen taidoilleni. Olen saanut itsetuntoni takaisin mitä englantiin tulee, ja skotlantilainen sukulaiseni on todennut että olen fluentti. 

Sydämessäni ei ole oikein koskaan ollut tilaa ruotsille, mikä ei johdu itse kielestä vaan siitä etten ole yksinkertaisesti kokenut sitä aikaisemmin hyödylliseksi. En ole kokenut sitä myöskään vaikeaksi kieleksi, ei siinä oman elämän lukiosumussa riittänyt jaksaminen eikä energia kaikkeen. Jossain välissä sitä kuitenkin havahtui siihen, että pakkohan se on keskipitkänä kirjoittaa jos ei halua kirjoittaa matikkaa pakollisena. Ja niin se ruotsikin rutistettiin, ei nyt mitenkään maailmaa mullistavilla arvosanoilla mutta huomioitaessa koko aineeseen käytetty aika ja elämäntilanne muutenkin, niin voin olla ihan tyytyväinen. Työpaikan haku Ruotsista on ollut tänä vuonna siis ihan hullu ajatus sen puolesta, kuinka vähän kosketusta mulla on koko kieleen. Koska työskentelen kuitenkin tutkimusryhmässä yliopistossa ja tieteen kieli on tunnetustikin englanti, niin ruotsin kielen ruosteiset taidot eivät ole olleet tänne tulemiselle este, onneksi. Toki itseä vähän häiritsee se, että usein kahvi- ja lounaspöydässä puhutaan usein ruotsia ja ihmiset ympärillä puhuvat sitä muutenkin toisilleen. Tai oikeastaan ruotsin taitoni häiritsevät aika paljon, koska kuvittelin asioiden palaavan mieleen paljon paremmin ja nopeammin. Toki kuulen ruotsia ja teen Duolingoa ruotsiksi, mutta aika vähäistähän nää jutut on jos et panosta yhtään sen enempää. Totuus on kuitenkin se, että olen tullut tänne tekemään täysin uusia juttuja, ja jo niiden opiskelu vie aikaa ja energiaa. Lisäksi olen täällä sen verran lyhyen aikaa, etten koe ystävien hankkimisen kovin hedelmälliseksi. 

Syy postaukseni ideaan on harmitus omista ruotsin kielen taidoista sekä pienet hassut tilanteet, joita töissä on tullut vastaan. Kiinan osaamiseni tuli esiin lounaspöydässä, kun seurassamme istui kiinalainen PhD student. Kun kuulin että hän on kiinasta, aloin puhumaan hänelle vähän kiinaa. Vaikken oikeastaan sanonut mitään kummallisia asioita (Totesin hänen olevan kiinalainen, lisäksi vastasin osaavani vähän kiinaa), niin ihmiset ympärillä oli jotenkin tosi vaikuttuneita. Ilmeisesti se ei kuulostanut sitten mitenkään pahalta kiinalta, ja hyvää palautetta kanssapuhujakin antoi. Tämä ja se, että kiinan kieleni otettiin esiin myös viikottaisessa ryhmäpalaverissa sai mut miettimään sitä, että tällä hetkellä oikeesti tuntuu siltä että osaan varmaan paremmin kiinaa kuin ruotsia. Tämä ei varmaan välttämättä pidä edes paikkaansa, ruotsia olen kuitenkin opiskellut enemmän ja kauemmin, mutta en ole tarvinnut sitä kirjoitusten jälkeen. Viimeisimmästä kiinan kurssista on puolestaan todella paljon vähemmän aikaa, enkä pelkää puhua kiinaksi. Ruotsin suhteen suuri ongelmani on se, että pelkään virheiden tekemistä niin paljon, etten loppujen lopuksi edes yritä. Mainitsemassani ryhmäpalaverissa tuli jotenkin vaivaantunut olo, sillä proffamme oli todella vaikuttunut ja totesi asian olevan osoitus fiksuudestani. Paha tapani on tietysti se, etten osaa ottaa kehuja kunnolla vastaan, mutta ei asia vielä itsestäni fiksua tee, ainakaan omasta mielestäni. Oikeastikaan en osaa paljon mitään hyvin mitä kieliin tulee, jotain hassua sieltä täältä. Mutta ryhmäpalaveri on tosiaan syy siihen, minkä takia poen kieli-identiteettikriisiä. Ei ole ollenkaan kunnon Suomen kansalaisen fiilis, kun kiina tuntuu jossain määrin helpommalta kuin ruotsi :D 

Mutta tämmöisiä pohdintoja. Kyllähän minä oppisin, jos niin päättäisin ja käyttäisin siihen todella paljon enemmän aikaa. Juuri nyt tuntuu vaan siltä, ettei aika riitä.