Kai mä olen aina yrittänyt todistella jollekulle, että kelpaan ja olen hyvä. Jos en niille ihmisille, jotka ovat vaikeuttaneet elämääni, niin sitten ainakin itselleni. Onhan se aika jäätävää ajatella, että suurin osa elämästään on mennyt siihen itsensä keräilyyn: Kyllä mä itseasiassa voin, osaan ja kykenen, jos vain tahdon. Onhan sitä tullut koettua kaikenlaista, myös sellaista jota ei ole ehkä millään tasolla ansainnutkaan. Maailma voi olla tunnetustikin epäreilu paikka, eikä sille voi yksi pieni ihminen mitään. Mutta kyllä se on helvetti opettanutkin, tehnyt tietyllä tavalla sitkeäksi, ehkä jopa vahvaksi. Kaikesta on loppujen lopuksi selvitty, vaikka alun perin monikin asia on tuntunut olevan täysin saavuttamattomissa. Mä olen varmaan paremmassa kunnossa kuin ikinä, ja muut sanoo hoikaksi ja kauniiksi. Kaikki nämä on asioita, joista olen aikaisemmin elämässäni vain haaveillut samalla surkutellessani sitä, etten ole mitään. En yhtikäs mitään, en muille enkä edes itselleni. Olen ollut varmaan katkera tosi pitkään ja vain maanisesti pitänyt mielessäni kirkkaana ajatuksen siitä, että muille pitää kostaa ja näyttää. Tehnyt, suorittanut, ihan vaan siksi että joku päivä uskoisi itsekin siihen omaan kyvykkyyteensä. Paljon hyvää olen saanut aikaan, mutta ehkä vasta tänään ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, ettei mun tarvitse osoittaa yhtään mitään kellekään. Mun tulee tehdä asioita siksi koska haluan. Mä olen pystynyt laihduttamaan, teen miesten punnerruksia ja kohta mä varmaan nään mun ojentajatkin. Eikä nyt puhuta pelkästään ulkoisista tai terveydellisistä saavutuksista: Mä olen kaikesta ahdistuksesta ja pelosta huolimatta valmistumassa maisteriksi, ja kaikki opintoihin liittyvät asiat on järjestäytyny aina jollain tavalla, oikeastaan ihan hyvinkin toistaiseksi. Mä olen myös asunut ulkomailla ja parantanut englanninkielen taitoa, ja mulle on myös sanottu että olen fluentti kyseisessä kielessä. Mitä pitäisi vielä tehdä, että se katkeruus ja jatkuva todistamisenhalu jäisivät taakse? Sama homma voisi hyvinkin jatkua hautaan asti. Tämän takia tulin ajatelleeksi tänään, että helvetti soikoon, minkä takia mä en vaan lopeta sitä epävarmuutta ja ala uskomaan itseeni? Ihan käsittämätöntä kuinka näinkin yksinkertainen asia tulee vasta nyt, tässä vaiheessa elämää mieleen. Mutta eihän me olla koskaan valmiita, ja itsensä kanssa toimeentuleminenhan voi olla varmaan ihan luvan kanssa aikaa ja vaivaa vaativa prosessi. Ja parasta lienee kuitenkin se, että tulin lopulta oivaltaneeksi asian.

 

beauty.jpg

From Weheartit.com http://weheartit.com/entry/group/97825730

 

On totta ja varmaan varsin ok, että tietyt kokemukset muovaa ihmistä ja koko persoonallisuutta. Tottakai minussa on piirteitä, jotka voivat selittyä hyvin pitkälti asioilla, joita olen elämäni aikana kokenut. Enhän minä edes olisi sitä mitä olen nyt, jos näitä asioita ei olisi tapahtunut, enkä olisi luonut tietynlaista nahkaa itselleni. Niin kuin sanoin, kokemukset ovat tehneet ehkä tietyllä tavalla vahvaksi, mutta olen helvetin väsynyt siihen, että annan liian monesti menneisyyteni määrittää itseäni ja sitä, mitä olen nyt. Olen selittänyt ujouttani muun muassa kiusaamisella ja ajatellut, että ujo tulen varmasti olemaan koko elämäni ajan. Kiusaaminen on varmastikin ihan luonnollinen syy ujoudelle, mutta ei se helvetti tarkoita sitä ettenkö voisi olla jotain muuta kuin ujo nyt. Olen helvetin väsynyt olemaan varautunut ja uskottelemaan itselleni, että tällainen sinä nyt olet koska sitä ja tätä. Kokemukset opettavat, mutta eivät ne määritä sinua koko loppuelämäsi ajan. Voin olla ymmärtäväinen itseäni kohtaan tiettyjen kokemusten takia, mutta en saa ajatella että tällainen olen niiden takia enkä tule muuksi muuttumaan. Olen kyllästynyt liialliseen miettimiseen ja asioiden märehtimiseen, siihen etten koe tuottavani haluamaani, tarpeeksi positiivista ilmapiiriä ympärilleni. Ei tässä tarvitse ihmeisiin kyetä, mutta koska monia asioita on jo saavutettu, voidaan ihan varmastikin todeta että jos päätän olla itsevarma, iloinen ja positiivinen, niin kyllä minä herranjumala siihen kykenen. Ja nyt tuntuu siltä, että aion ihan oikeasti kyetäkin, muuttaa niitä tähän asti vallinneita ajatustapoja ja uskaltaa olla juuri sellainen kuin haluan. Suhteellisen deeppi ja ehkä vähän pelottavakin aloitusteksti, mutta tässä on kaikki mitä haluan nyt sanoa. Kiitos ja kumarrus loppuun asti lukemisesta ja tervetuloa El Imperian maailmaan.