keskiviikko, 4. tammikuu 2017

I see the light.

Tammikuun neljäs. Ei varsinaisestikaan mikään oikea juhlimisen paikka, mutta olen silti tehnyt itselleni ruokaa jota nautin kera punaviinin, kynttilän sekä musiikin. Tämän oman hienon mutta pienen hetken syynä lienee se, että tunnen rakkautta sekä suurta helpotusta. Olen nyt vihdoin filosofian maisteri ja sen verran terve että voin nauttia näistä viimeisistä lomapäivistä ennen Kuopioon siirtymistä ja väitöskirjatöiden aloittamista. Kurssikiireitä riitti aivan joulukuun 22. päivään asti, ja ajoittain mietin että saanko viimeisiä tehtäviä tehtyä ollenkaan ennen vuodenvaihdetta, niinkuin olen itselleni sekä muille luvannut. Olin luvannut osallistua juttuihin jotka olivat parilla viimeisellä viikonlopulla ennen jouluaattoa, mikä sai mielenrauhani järkkymään ja stressitasot nousemaan tähtiin. Päivät olivat pitkiä ja ihmiset ympärillä katosivat lomille. Havahduin siihen etten ollut kerennyt edes salille kuin satunnaisesti, jonkinasteisesta säännöllisyydestä oli varmaan kaksi kuukautta aikaa. Liikkumattomuus sai mielen mustaksi, niinkuin on käynyt miljoona kertaa ennenkin, ja se heijastui syömiseen. Kun sain tehtyä ja palautettua viimeisetkin tehtävät, kaikki stressi tuntui katoavan ja olin suunnattoman helpottunut sekä iloinen. Enää tarvitsi vain odottaa tutkintotodistusta, sitä odotellessa voisin ruveta taas treenaamaan ja nauttia joulusta, syntymäpäivästä sekä joulusta. Seuraavana päivänä tuli kurkkukipu, jouluaattona muut flunssaoireet sekä itselleni epätyypillisen korkea kuume. Joulupäivä vietettiin päivystyksessä antibiootteja hakiessa, kun kaiken päälle tuli vielä bakteeri-infektio. Miltei koko loma meni sitten kipeänä ollessa, kipeäksi tuli myös parempi puoliskoni perheenjäsenineen. Tämä on sitten varmaan sitä tunnollista sairastamista lomalla, juuri kun kerkesi ajatuksissaan pohtimaan sitä että kohta on vuosi siitä kun on ollut minkäänlaisia flunssan oireita. Tietysti vähän harmittaa kun aika meni enemmän tai vähemmän sohvalla nukkumiseen ja särkylääkkeiden syömiseen, mutta sitä se elämä on. 

Kuumehoureista huolimatta maailma makaa nyt hyvin. Hain eilen tutkintotodistukseni, viikonloppuna juhlitaan valmistumista pienellä sukulais- ja ystäväporukalla ja rakastan avomiestäni edelleen hyvin paljon. Vaikken varsinaisestikaan perusta uudenvuodenlupauksista, koen vuoden vaihtumisessa siltikin olevn jonkinlaista taikaa. Voin tarkastella sitä miten vuosi on mennyt, miltä tuntuu ja minkä haluaisin olla toisin. Tehdä katsauksen arvoihini ja pohtia ovatko ne muuttuneet ja toiminko niiden mukaisesti arjessani. Olla kiitollinen kaikista niistä asioista joita olen elämässäni kohdannut kuluneen vuoden aikana. Vuosi 2016 on ollut hyvin erilainen ja tietyllä tavalla raskas, mutta hyvää on ollut paljon enemmän; Vaikka poikaystäväni oli pari kuukautta pois Suomesta, pääsin käymään hänen luonaan, sain suoritettua farmasian perusopinnot etänä, treenasin, sain työharjoittelun tehtyä sekä kesätyöpaikan Ruotsista, gradu valmistui hyvällä arvosanalla ja väitöskirjapaikkakin tuli. Paljon on tapahtunut ja paljon tulee tapahtumaan todennäköisesti myös seuraavanakin vuonna. Koska vietän arkipäivät enimmäkseen muualla kuin siellä missä parempi puoliskoni asuu, pitää tehdä töitä sen eteen että näemme mahdollisimman usein ja jaksamme muutenkin.  

Toivottavasti teidän vuotenne on vaihtunut hyvissä merkeissä :) 

maanantai, 17. lokakuu 2016

Arvoista, surusta

Aikaisemmin ei ole konkretisoitunut näin tehokkaasti se, kuinka arvot voivat muuttua elämänkokemusten myötä. Tottakai olen tiedostanut että näin asia todella on, mutta siitä lähtien kun olen tutustunut arvojen ohjaamiin valintoihin elämässä arvoni ovat olleet kutakuinkin samat, useamman vuoden ajan: Lapsuuteni ja nuoruuteni ansiosta koen terveellisyyden ja liikunnallisuuden erittäin tärkeinä, lisäksi haluan haastaa itseäni jatkuvasti ja mennä elämässä siten eteenpäin ja niin edelleen. Kulunut vuosi tapahtumineen on kuitenkin muuttanut terveellisyyden merkitystä hyvin radikaalisti. Mummoni sairastuminen ja sairaskohtaus ovat saaneet minut miettimään entistä enemmän sitä, miten haluan elää elämäni ja millaisia valintoja haluan tehdä. Tiedän, ettei elämässä voi suunnitella kaikkea, mutta näiden vierestä seurattujen asioiden takia haluan tehdä kaikkeni sen eteen, etten minä tai läheiseni joutuisi samaan tilanteeseen. Toki tiedän olevani ainoa, johon voin valinnoillani suoraan vaikuttaa, mutta toivoisin silti että rakkaat pysyisivät hyväkuntoisina vierelläni loppuun asti. Minä en halua Alzheimeria, en halua halvaantua. Tuntuu pahalta, kun läheinen on näistä asioista johtuvassa tilassa, johon kukaan ei ikinä toivo joutuvansa. Kaikki on niin särkyvää.

Näistä voi hyvinkin saada sellaisen kuvan, että koen kaiken olevani niinkin yksinkertaista että kaikki menee juuri niin ruusuisesti kuin päätän niiden menevän. Tai että suremisen sijasta keskityn vain siihen, että miten itse välttäisin samanlaiseen tilanteeseen johtumisen. Nämä eivät pidä paikkaansa, suren paljonkin mutta en vain halua avata sitä täällä tässä vaiheessa yhtään sen enempää. Surun lisäksi mielessä ovat kuitenkin pyörineet väkisinkin ne ajatukset, jotka kumpuavat siitä että kuinka paljon pystymme itse vaikuttamaan siihen, miten vanhenemme. Minulla on paljon kysymyksiä, joihin en tule saamaan vastausta: Mitkä asiat johtivat mummoni sairastumiseen? Kuinka suuri rooli elämäntavoilla oli? Eroavatko elämäntapamme toisistaan niin paljon, että riskimme sairastua eroavat merkittävästi? Millä asioilla on oikeasti merkitystä? Mikä on geneettisten tekijöiden lopullinen merkitys? Kuinka suuri vaikutus onnellisuudella on? Entäpä koulutuksella? Tuleeko asiat muuttumaan tulevaisuudessa niin, että minusta voitaisiin vain päästää irti sen sijaan, että sekoaisin ja aiheuttaisin vain surua lähimmäisilleni siihen asti, kunnes jokin minut lopulta veisi? Keksiikö yhteiskuntamme ehkäisy- tai parannuskeinoja näihin merkittäviin terveysongelmiin? Saadaanko nämä keinot markkinoille ja yleiseen käyttöön ennen mahdollista sairastumistani? Mistä voimme tietää, että kärsiikö toinen vai ei, tunnistaako ja onko läsnä? Mistä ne kaikki itkut johtuvat?

 

keskiviikko, 7. syyskuu 2016

Väsynyt mutta helpottunut.

Hulabaloo on melkein selätetty, jäljellä on enää kaksi päivää kurssiharjoitusten ohjausta. Takana on siis kaksi pitämäni kurssin luentokertaa, lisäksi käväisin väitöskirjapaikka-haastattelussa. Haastattelu meni hyvin, ja ryhmän ihmiset totesivat jo samalla kertaa että haluaisivat minut sinne tekemään väitöskirjaa. Olo on ollut huojentunut, mutta koska kurssikiireet ovat ajoittain meinanneet tehdä hulluksi, niin en ole pahemmin kerennyt asiasta juttelemaan muiden kanssa saatika sisäistämään oikein itse. Väittely Suomessa (Vieläpä suhteellisen lähellä nykyistä kotikaupunkiani) Ruotsin sijaan tuntuu juuri nyt kaikkein parhaalta ratkaisulta, sillä idea ulkomailla olosta on tuntunut paljon raskaammalta kuin odotin pienen kypsyttelyn jälkeen. Siellä tutkittava asia ei olisi varmaankaan niin lähellä sydäntäni, ja ikävä tekisi varmasti arjesta raskasta. En tiedä mihin paremman puoliskoni tie vie väittelyn jälkeen, en vaikka se saattaa tapahtua jo vuoden päästä. Joudumme olemaan erillämme jos hän jatkaa alallaan, joten periaatteessa sillä että lähtisin väittelemään jonnekin muualle ei pitäisi olla niin isoa merkitystä. Mutta kyllä sillä on, en koe olevani valmis lähtemään vielä tämän kauemmaksi tässä vaiheessa. Joku voisi ajatella että ajattelen liikaa sydämelläni, mutta Suomen paikan vastaanottamisessa on kyllä järkiperusteitakin. Paikalla on poikkeuksellisen hyvä rahoitus, ja vastaavanlaista lykkyä tuskin tulisi missään muualla enää vastaan. Ja jos haluan työllistyä kuitenkin Suomeen (Mikä täytyy pitää optiona vielä kun ei ole tietoa siitä, että mihin tuo mieheke päätyy) niin tässä toisessa yliopistokaupungissa on hyvin suurella todennäköisyydellä paremmat alani työllistymismahdollisuudet, vaikka akatemia rajattaisiinkin pois. Nyt kun jonkinlainen päätös on tehty ja tulevaisuus näyttää paljon selkeämmältä niin mielikin on levollisempi. Pitäisi varmaan laittaa Ruotsiin sähköpostia etten ole tulossa, mutta se tuntuu epämiellyttävältä. Tottakai sen pitäisi olla ihan ok, mitään sopimuksia ei olla tehty eikä ennen lähtöä todettu muuta kuin että "Ollaan yhteyksissä." Vaikka kaikki meni hyvin ja minuun oltiin tyytyväisiä, niin tuon lausahduksen epämääräisyys sai siltikin miettimään että mitähän pirua tässä tapahtuu ja että haluavatko he minusta enää mitään. 

Valmistauduin pitämääni kurssiin lukemalla hiukan liikaa, sillä luentoslaidien viimeistelyyn jäi vähän liian vähän aikaa enkä kerennyt harjoittelemaan varsinaista esittämistä oikeastaan ollenkaan. Tästä jäi vähän masentava fiilis eilen, jolloin pidin ensimmäisen luennon. Jännitän esiintymistä aika paljon, ja siihen että olen vakuuttava vaaditaan suhteellisen paljon harjoittelua itsekseen. Arvioin aikatauluni hieman väärin, pidin luennon eikä se tuntunut kovin sujuvalta. Vaikutin varmasti epävarmalta ja epäluontevalta, ja luennon jälkeen olin aika siipi maassa. Stressasin tuhottomasti tämän päivän luentoa, ja vaikka valmistautumisen kanssa meni vielä enemmän tiukille kuin ensimmäisen luennon kanssa, mutta silti jostain kumman syystä vedin aika paljon paremmin. Uskalsin yrittää olla muiden kuin Presenter View:n muistiinpanojen varassa, uskalsin yrittää puhua omin sanoin slaidien sanasta sanaan lukemisen sijaan. En tiedä olisinko pystynyt eilen mitenkään samaan vaikka olisinkin päättänyt yrittää, mutta näin tämä kuitenkin meni. Tästä päivästä selvittiin ihan kunnialla, ja yritän ajatella että tästäkin kokemuksesta on opittu jotain: Tarvitsen vähän enemmän aikaa itse esityksen valmisteluun, muuten kaikki menee hyvin. Toivotaan että huomiset ja ylihuomiset harjoitukset menevät hyvin, jollain tavalla tuntuu tosin jo helpommalta kun luennot ovat olleet alusta alkaenkin se suurempi stressin aihe. Toivotaan että opiskelijat oppivat jotain kurssilla. Ensi viikolla alkava kurssi tuntuu taivaalta tähän nähden, en ole tajunnutkaan kuinka paljon vastuuta opettaminen vaatii. Mutta opettamiseen olisi tosiaan hyvä sopeutua, kun sitäkin kuitenkin kuuluu jatko-opiskeluun yliopistossa. 

Niin, ja graduni on melkein virallisesti arvosteltu. Virallisen epävirallisesti sieltä olisi tulossa niinkin hyvä arvosana kuin 5/5, itse en ole uskaltanut toivoa nelosta enempää. Voitte siis vain kuvitella, minkälaista vuoristorataa mieleni on tässä viimeaikoina kulkenut. Kurssi ja haastattelu ovat aiheuttaneet stressiä, mutta suunnatonta iloa on taas tuonut haastattelun lopputulos ja sitten tämä gradu, joka voi teoriassa tulla vielä osastomme vuoden palkituksi graduksi. Käsittämätöntä tämä elämä aina välillä. Viimeaika on mennyt suht isoissa paineissa, enkä ole syönyt tai nukkunut kunnolla nyt pariin viimeiseen päivään. Ette usko kuinka paljon olen kaivannut syvään hengittämistä. Kyllä tää taitaa tästä vielä suttaantua. 

keskiviikko, 24. elokuu 2016

Hevosen heinää ja itsevarmuutta

Rehellinen Pu'erin, hevosen heinän, tuoksu. Aurinkoinen aamu ja viisi minuuttia rauhoittavaa Be yourself affirmitaatiota  (https://www.youtube.com/watch?v=2KWRXuYXekg), koko päivä aikaa tehdä töitä tässä ihanassa teehuoneessa. Muistutus siitä, että elämä ei ole aina helppoa, ja se on täysin ok. Mielessä on pyörinyt kaikenlaista viimeaikoina, niin hyvässä kuin pahassa. Oikeastaan kaikki lienee lähinnä stressiä tulevasta, siitä kuinka onnistuu kurssin opettajana ja työnhakijana väitöskirjapaikkaa varten. Ensi viikon torstaina oleva haastattelu ei oikeastaan pelota, mikä on sinänsä hyvin ennenkuulumatonta. Syynä tähän saattaa hyvinkin olla se, että nyt samaan aikaan pitäisi edelleen valmistella kurssia. Samaan aikaan siis monta jännittävää asiaa meneillään, mutta vielä en ole menettänyt yöuniani. Haastatteluun menen hyvillä mielin, sain sellaisen käsityksen että minusta huikannut henkilö oli suositellut minua mukavan oloisesti, mikä auttaa varmasti ja lisää varsinkin luottoa omaan itseeni. Oikeastaan tämän väitöskirjapaikan saaminen olisi monilta osin miltei lottovoitto. Tietenkään en voi tietää että kuinka monen kanssa kilpailen, mikä aiheuttaa pientä huolta, mutta olen ainakin jollain tasolla päättänyt olla murehtimatta itsestä riippuvia asioita ainakaan näin etukäteen. Pää täytyy pitää kylmänä, kunhan teen parhaani ja menen päivä kerrallaan niin kaiken luulisi menevän hyvin. 

En ole varmaan koskaan tarpeeksi valmis, jos minulta kysyttäisiin että milloin olen lukenut kurssini asioita tarpeeksi. Kaikelle täytyy pistää raja, minkä takia teen luentodiat loppuun tällä viikolla ja jätän yhden viikon vain ja ainoastaan itse luennoinnin ja demojen läpikäymiseen. Sillä tavalla koen olevani hyvin valmistautunut ja tarpeeksi itsevarma vapautumaan opetustilanteissa. Kaikki tulee menemään hyvin, tiedän sen. 

sunnuntai, 14. elokuu 2016

Ruotuun

Nukuin perjantai-lauantai -välisenä yönä yhteensä melkein 11 tuntia. On onni, että täällä anoppilassa on sänky jossa nukkuminen on vähän liiankin helppoa. Olen aina iltauninen, mutta jostain syystä täällä rupeaa väsyttämään perjantai-iltaisin aina tuhottomasti. Tällä kertaa nukkumaanmeno venyi yli puolenyön, kun poikaystäväni jatkoi sivistyttämistäni Game of Thronesin osalta (Kyllä, elämässäni on ollut suurensuuri sivistyksen aukko ja nyt sille viimein ruvettiin tekemään jotain), ja kahdesta punaviinilasillisesta huolimatta uni tuli hyvin äkkiä. Ja sitä sitten vissiin oli oikeasti väsynyt, kun nukkumisesta ei meinannut tulla loppua. Normaali unentarpeeni on yhdeksän tuntia, mutta tällä kertaa tuhistiin miltei kellonympärys. Niin onko stressannut arkena, häh? 

 

large.jpg

http://weheartit.com/entry/254397942/search?context_type=search&context_user=bgirlsweet&page=2&query=sleep

 

Olen haaveillut koirasta jo parisen viikkoa, tai oikeastaan ajoittain myös jo kesälomalla. Koira olisi oiva syy lähteä ulos kävelemään, se pitäisi aktiivisena. Tiedän että ulos voi lähteä muutenkin ja ettei itsensä aktivoiminen ole ehkä riittävä syy perustelemaan koiran hankintaa, vaikka tietysti koira olisi ihan mukava muutenkin, ei pelkästään lenkittelyn takia. Totta kai Game of Thronesin katsominen ja muu aivoton toiminta on mukavaa ja toisinaan ihan tervetulluttakin ajanvietettä, mutta olen silti ollut huolissani homehtumisen vaaroista joita arjessani on. Ei niitä tosin ole oikeastaan muulloin kuin viikonloppuisin, mutta silti. Taidan vain kaivata aina ajoittain raitista ilmaa, pieniä aikalisiä arkeen, tässä kun on ollut nyt vähän kaikenlaista ja vielä ehkä arkea suurempiakin asioita. Kurssin (Ja sen takia itseni) kanssa on tehtävä vielä töitä, ja samalla pitäisi pohtia että mitä elämänsä kanssa tekee muutenkin. Pakkaa tuli sekoittamaan viikolla se, että ryhmänjohtaja (Jonka ryhmässä olen tehnyt gradua ja yhden palkallisen työkuukauden ennen Ruotsiin lähtöä) kysyi että saako hän antaa yhteystietoni eräälle toiselle toisessa yliopistossa tutkimusta tekevälle. Heillä on väitöskirjapaikka auki, eikä julkista hakua ole vielä edes aloitettu, mutta hän oli kysellyt meiltä päin että onko mielessä ketään varteenotettavaa ihmistä. Ja sitten minulle soitettiin kun olen vissiin sitten tarpeeksi varteenotettava. Voitte vain kuvitella, kuinka iloinen olin siitä että minua halutaan suositella. Toisaalta olen taas entistä enemmän sekaisin siitä, että mitä pitäisi tehdä, vaikka tähän tilaisuuteen tarttuminen olisi moneltakin kannalta ratkaisu moneen "ongelmaan."

Tässä kirjoituksessa ei tainnut olla oikein päätä eikä häntää, mutta se kyllä kuvaa päässä vallitsevaa mielentilaa ihan hyvin. Eli oikeastaan halusin vain tulla sanomaan hei ja että vähän sekavaa kuuluu tänne, toivottavasti siellä menee selkeämmin :D