Herään ja kuulostelen. Tänään aamulla tuntuu erilaiselta, enkä halua mennä lenkille ennen aamiaista, mikä on ihan ok koska olen kaavaillut tälle päivälle muutenkin vähän toisenlaista liikuntaa kuin pelkkää hölkkälenkkiä. On siis ihan ok tuntua tältä. Tänä aamuna haluan myös kahvia, vaikka olen täällä Ruotsissa ollessa vähentänyt kahvinjuontia ja korvannut sitä teellä. 

 

From Weheartit: http://weheartit.com/entry/244200736/search?context_type=search&context_user=emptyseoul&page=3&query=morning

 

Otan puhelimen ja katson, mitä viestejä avomieheni on laittanut sen jälkeen kun olen kertonut meneväni nukkumaan. On nääs aivan saletti, että se iltavirkkupöllö on valvonut taas myöhään. Kyllä, viestejä on, paljon perinteisiä, hellyttäviä ikoneita. Näiden lisäksi vielä kuva siitä tyhjästä sängyn kohdasta, jossa minä aina nukun, kuvatekstillä "Tästä puuttuu El_Imperia." Sieltä se tulee taas, ihan jäätävä ikävä. Tiedättekö, sitä ei vaan voi vieläkään käsittää kuinka joku ihminen voi tuntua niin rakkaalta ja täydelliseltä. Tottakai ns. kaikki on vielä suhteellisen uutta ja tuoretta, sillä huhtikuussa meidän tarinamme saavutti ensimmäisen vuoden merkkipaalun. Tottakai jokainen on sitä mieltä, että kyllä vielä tuossa vaiheessa söpöstyttää, mutta todellisuudessa olemme olleet tekemisissä jo paljon aikaisemmin. Yritimme, mutta sitten olin idiootti, sotkin elämääni enkä uskaltanut ottaa toista lähelle. Kaikki loppui, emmekä olleet pariin vuoteen tekemisissä. Totuus on kuitenkin se, etten koskaan saanut tätä miestä mielessäni: Hän nyt vain on se jonka kaltaista ei ole tullut eikä tule jatkossakaan vastaan, ja juuri se mies on saanut minut haluamaan aikuistumista ja paikalle asettumista. Juuri se on liikauttanut jotain jossain ja pahasti. Mä päätin hyvän tapahtua, vihdoin päästää mulle tärkeän ihmisen lähelle ja elää, enkä ole katunut hetkeäkään. Ja nyt minulla on taas ihan mieletön ikävä sitä miestä. 

 

From Weheartit.com: http://weheartit.com/entry/244143473/search?context_type=search&context_user=Tigerlilyfm14&page=3&query=miss+you

 

Vaikka virallisesti yhteistä tietämme on jatkunut vasta vähän yli vuoden verran, siihen on kuulunut kuitenkin erossa olemista. Mies on ollut työn puolesta ulkomailla jo pari kertaa, ja pisin kertarykäisy kesti kaksi kuukautta. Tuona aikana pääsin kuitenkin matkustamaan hänen luokseen ja viettämään yhden pidennetyn viikonlopun hänen tykönään, mutta ei piru se oli siitä huolimatta tiukkaa aikaa. Periaatteessa tässä tilanteessa ei ole siis sinänsä mitään erikoista, mutta uutta on nyt se, että minä olen se joka on poissa. Olen tullut siis Uppsalaan, Ruotsiin töihin kuudeksi viikoksi, kun oman alan kesätöiden saanti ei koto-Suomessa lykästänyt yrityksien osalta. Ja kun vaihtoehdoiksi jäivät yliopistot, ajattelin että nyt on ehkä hyvä sauma taas yrittää hankkia kansainvälistä kokemusta ja pyrkiä muualle kuin Suomen vaihtoehtoihin. Joten täällä sitä nyt ollaan. Kuusi viikkoahan on sinänsä todella lyhyt aika, mutta aika paljon mun varalle on suunnitelmia jos hommat mukamas loppuu kesken, joten tekemisen puolesta ei varmastikaan tarvitse pelätä. Ja vaikka kuusi viikkoa, josta on btw kulunut jo kaksi, olisi ajallisesti todella lyhyt muutenkin niin siitä huolimatta ikävä on kova. Välillä se helpottaa, ajoittain nostaa jälleen päätään, mutta se kuitenkin on. Tähän mennessä on ollut suhteellisen iisiä, mikä lienee ihan ymmärrettävää kun vasta tänne tulinkin. Kuukausi ennen tänne tuloa oli ihan jäätävää hulabaloota, enkä ollut ollut aikoihin niin stressaantunut kuin mitä silloin, ja tänne tultiin ihan hirveässä stressissä. Periaatteessa tämä on siis ollut hyvä, vaikken ole todellakaan täällä lomalla, niin jollain tapaa on ollut aikaa ja tilaa rauhoittua. Olla itsekseen, miettiä ja vain rauhoittua. Tähän mennessä olenkin ollut iloinen siitä, että paperihommat on olleet vähenemään päin ja jäljelle jää vain Uppsalan asiat ja itsestä huolta pitäminen. Aivan loistavaa itsetutkiskelun mahdollisuutta, kun olen ihan yksinkin. Mutta niin, ikävä on ja tänä aamuna se nosti äkkiä päänsä. Asiaa varmaan edesauttaa se, että koska olen täällä niin vähän aikaa, niin en ole edes miettinyt ihmisiin tutustumista vapaa-ajalla. Tottakai tapaan töissä paljon ihmisiä ja he ovat kaikki mukavia ja ystävällisiä, mutta mitään töiden ulkopuolella en ole edes jaksanut miettiä, ja se on varmaan täysin ok. Mutta siitä seurannee se, että välillä on tietysti yksinäistä ja se voi itsessään pahentaa ikävää miehen viereen. Omaan, suht yksinäiseen kuoreen sulkeutuminen on yksi kipupisteistä, joita olen päättänyt työstää, mutta en koe että sen eteen voi tehdä hirveästi töitä tämän lyhyen ajan aikana. Sen sijaan yritän nyt rauhoittua ja palautua kiireisestä ajasta, lopettaa stressipalloilun ja vain huolehtia itsestäni. Kohta pääsen taas Suomeen.