Hulabaloo on melkein selätetty, jäljellä on enää kaksi päivää kurssiharjoitusten ohjausta. Takana on siis kaksi pitämäni kurssin luentokertaa, lisäksi käväisin väitöskirjapaikka-haastattelussa. Haastattelu meni hyvin, ja ryhmän ihmiset totesivat jo samalla kertaa että haluaisivat minut sinne tekemään väitöskirjaa. Olo on ollut huojentunut, mutta koska kurssikiireet ovat ajoittain meinanneet tehdä hulluksi, niin en ole pahemmin kerennyt asiasta juttelemaan muiden kanssa saatika sisäistämään oikein itse. Väittely Suomessa (Vieläpä suhteellisen lähellä nykyistä kotikaupunkiani) Ruotsin sijaan tuntuu juuri nyt kaikkein parhaalta ratkaisulta, sillä idea ulkomailla olosta on tuntunut paljon raskaammalta kuin odotin pienen kypsyttelyn jälkeen. Siellä tutkittava asia ei olisi varmaankaan niin lähellä sydäntäni, ja ikävä tekisi varmasti arjesta raskasta. En tiedä mihin paremman puoliskoni tie vie väittelyn jälkeen, en vaikka se saattaa tapahtua jo vuoden päästä. Joudumme olemaan erillämme jos hän jatkaa alallaan, joten periaatteessa sillä että lähtisin väittelemään jonnekin muualle ei pitäisi olla niin isoa merkitystä. Mutta kyllä sillä on, en koe olevani valmis lähtemään vielä tämän kauemmaksi tässä vaiheessa. Joku voisi ajatella että ajattelen liikaa sydämelläni, mutta Suomen paikan vastaanottamisessa on kyllä järkiperusteitakin. Paikalla on poikkeuksellisen hyvä rahoitus, ja vastaavanlaista lykkyä tuskin tulisi missään muualla enää vastaan. Ja jos haluan työllistyä kuitenkin Suomeen (Mikä täytyy pitää optiona vielä kun ei ole tietoa siitä, että mihin tuo mieheke päätyy) niin tässä toisessa yliopistokaupungissa on hyvin suurella todennäköisyydellä paremmat alani työllistymismahdollisuudet, vaikka akatemia rajattaisiinkin pois. Nyt kun jonkinlainen päätös on tehty ja tulevaisuus näyttää paljon selkeämmältä niin mielikin on levollisempi. Pitäisi varmaan laittaa Ruotsiin sähköpostia etten ole tulossa, mutta se tuntuu epämiellyttävältä. Tottakai sen pitäisi olla ihan ok, mitään sopimuksia ei olla tehty eikä ennen lähtöä todettu muuta kuin että "Ollaan yhteyksissä." Vaikka kaikki meni hyvin ja minuun oltiin tyytyväisiä, niin tuon lausahduksen epämääräisyys sai siltikin miettimään että mitähän pirua tässä tapahtuu ja että haluavatko he minusta enää mitään. 

Valmistauduin pitämääni kurssiin lukemalla hiukan liikaa, sillä luentoslaidien viimeistelyyn jäi vähän liian vähän aikaa enkä kerennyt harjoittelemaan varsinaista esittämistä oikeastaan ollenkaan. Tästä jäi vähän masentava fiilis eilen, jolloin pidin ensimmäisen luennon. Jännitän esiintymistä aika paljon, ja siihen että olen vakuuttava vaaditaan suhteellisen paljon harjoittelua itsekseen. Arvioin aikatauluni hieman väärin, pidin luennon eikä se tuntunut kovin sujuvalta. Vaikutin varmasti epävarmalta ja epäluontevalta, ja luennon jälkeen olin aika siipi maassa. Stressasin tuhottomasti tämän päivän luentoa, ja vaikka valmistautumisen kanssa meni vielä enemmän tiukille kuin ensimmäisen luennon kanssa, mutta silti jostain kumman syystä vedin aika paljon paremmin. Uskalsin yrittää olla muiden kuin Presenter View:n muistiinpanojen varassa, uskalsin yrittää puhua omin sanoin slaidien sanasta sanaan lukemisen sijaan. En tiedä olisinko pystynyt eilen mitenkään samaan vaikka olisinkin päättänyt yrittää, mutta näin tämä kuitenkin meni. Tästä päivästä selvittiin ihan kunnialla, ja yritän ajatella että tästäkin kokemuksesta on opittu jotain: Tarvitsen vähän enemmän aikaa itse esityksen valmisteluun, muuten kaikki menee hyvin. Toivotaan että huomiset ja ylihuomiset harjoitukset menevät hyvin, jollain tavalla tuntuu tosin jo helpommalta kun luennot ovat olleet alusta alkaenkin se suurempi stressin aihe. Toivotaan että opiskelijat oppivat jotain kurssilla. Ensi viikolla alkava kurssi tuntuu taivaalta tähän nähden, en ole tajunnutkaan kuinka paljon vastuuta opettaminen vaatii. Mutta opettamiseen olisi tosiaan hyvä sopeutua, kun sitäkin kuitenkin kuuluu jatko-opiskeluun yliopistossa. 

Niin, ja graduni on melkein virallisesti arvosteltu. Virallisen epävirallisesti sieltä olisi tulossa niinkin hyvä arvosana kuin 5/5, itse en ole uskaltanut toivoa nelosta enempää. Voitte siis vain kuvitella, minkälaista vuoristorataa mieleni on tässä viimeaikoina kulkenut. Kurssi ja haastattelu ovat aiheuttaneet stressiä, mutta suunnatonta iloa on taas tuonut haastattelun lopputulos ja sitten tämä gradu, joka voi teoriassa tulla vielä osastomme vuoden palkituksi graduksi. Käsittämätöntä tämä elämä aina välillä. Viimeaika on mennyt suht isoissa paineissa, enkä ole syönyt tai nukkunut kunnolla nyt pariin viimeiseen päivään. Ette usko kuinka paljon olen kaivannut syvään hengittämistä. Kyllä tää taitaa tästä vielä suttaantua.